Aamukahvia siemaillessa mietin vielä hetken aikaisemmin lukemaani juttua otsikolla “Isyys on ahdistavaa”. Mikä siinä sitten on niin ahdistavaa? Uskallan väittää, että siinä ei ole mikään muu ahdistavaa kuin se, että joudut luopumaan omasta vapaa-ajastasi oman lapsesi tähden.

Jos jotakuta kiinnostaa artikkelin puffi, linkki on tässä.

Olen itse ollut isä nyt kutakuinkin puolitoista vuotta. Meillä on yksi lapsi ja puolisoni kanssa olemme päättäneet, että tulemme hankkimaan toisen lapsen, myöhemmin. Meidän molempien mielestä olisi kyllä mukavaa Eliaksen kannalta, että kotona olisi lähes saman ikäinen sisarus, mutta silti ajatus toisesta lapsesta jo nyt tuntuu kaukaiselta.

Välillä vaan on todellakin ärsyttävää kuulla tai lukea ihmisten puhuvan siitä kuinka lasten kanssa on raskasta ja kuinka se lapsi vie aikaa. Tietysti se vie aikaa ja voimia. Mutta kyllä lapsen saaminen on varmasti aina ollut ihan yhtä iso muutos vanhempiensa elämässä. Onko nykyaikana vaan totuttu kaikki saamaan jotenkin helpommin vai onko yhteiskunnan rakenne jotenkin erilainen kun lasten kanssa on niin rankkaa ja vaikeata.

Ei, en pysty ymmärtämään yksinhuoltajan roolia ja ei en osaa ajatella millaista onkin että perheessä on kaksi tai vaikkapa kolme lasta.